Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

28.10.2003 Tuomo Polvinen, professori: Alustus J.K. Paasikiven historian viidennestä osasta

Professori Tuomo Polvinen
Helsingin Paasikivi-Seurassa 30.10.2003

J.K.PAASIKIVI 1948 - 1956

Juho Kusti Paasikiven elämäkerran viides ja viimeinen osa kattaa hänen poliittisen uransa loppuvuodet 1948 - 1956. Kirjaan sisältyy myös filosofian tohtori Hannu Immosen kirjoittama erillinen luku "Paasikivi ja historia".

Aikaisempien osien tapaan ei nytkään ole rajoituttu pelkkään Paasikiven henkilökohtaisten vaiheiden tarkasteluun, vaan tämä vaikuttajayksilö on jatkuvasti pyritty sijoittamaan siihen poliittiseen ja historialliseen taustaan, johon hän kuuluu.

Kevään 1948 levottomina kuukausina Paasikivi oli katsonut vain SDP:n pystyvän estämään Tshekkoslovakian kaltaisen kehityksen Suomessa. "Meidän sosiaalidemokraattimme ovat luotettavia. He eivät anna perään niin kuin Tshekkoslovakiassa". SKDL:n tappioon päättyneiden kesän 1948 eduskuntavaalien jälkeen Paasikivi edellä mainitun näkemyksensä perusteella päätyi maalaisliiton suuremmasta vaalivoitosta huolimatta asettamaan luottomiehensä K-A. Fagerholmin etusijalle hallituksen muodostajana.

Moskovan tukeman SKDL:n lehdistön alettua voimakkaan kampanjan Fagerholmin ministeristöä vastaan Paasikivi totesi luokseen saapuneelle Hertta Kuusisen johtamalle lähetystölle laillisen ja parlamentaarisen hallituksen istuvan niin kauan kuin se nautti eduskunnan luottamusta. "Hallituksen muodostaminen on meidän oma asiamme. Me emme voi alistua siihen, että Moskova määrää, keitä hallitukseen tulee".

Fagerholmin hallitukselle antamastaan tuesta huolimatta presidentti varoitti silti vakavasti aiheettomien epäluulojen herättämisestä Neuvostoliitossa. Tilanne oli herkkä vuosina 1948 - 1949 Skandinavian maiden harkitessa liittymistä muodosteilla olleeseen Natoon. Pohjoismaisista yhteyksistään tunnetun pääministeri Fagerholmin tuli siksi presidentin mielestä välttää mm. liian usein toistuvia puhujamatkoja näihin maihin.

Vuoden 1950 presidentinvaalien lähestyessä Paasikiven Fagerholmin hallitukselle antama tuki ja ns. sotasyyllisten armahtaminen kostautuivat kaikesta huolimatta kotimaisen äärivasemmiston ja Neuvostoliiton tiedotusvälineiden taholta tulleena jyrkkänä arvosteluna. Moskovalaisen Literaturnaja Gazetan mukaan Suomen valtionpäämies orientoitui Nato-maihin ja nautti siksi hyvää mainetta Yhdysvalloissa. Luoden kokonan uuden käsitteen "Paasikiven - Tannerin - Fagerholmin linja" lehti luonnehti sen tavoitteiksi demokratian tuhoamista, fascismin elvyttämistä, Neuvostoliiton vastaista taistelua ja anglo - amerikkalaisten sodanlietsojain tukemista. Näin rankasti ja nimeltä mainiten ei Neuvostoliiton lehdistössä ollut koskaan sodan jälkeen kirjoitettu Suomen korkeimmasta valtionjohdosta. Presidentin pelkäämä Neuvostoliiton suora ja virallinen puuttuminen vaaleihin jäi kuitenkin toteutumatta. Paasikiven valintaa presidentiksi ylivoimaisella ääntenenemmistöllä helmikuussa 1950 propaganda ei kuitenkaan riittänyt estämään.

Hallituksenvaihdon tullessa normaaliin tapaan ajankohtaiseksi presidentinvaalien jälkeen Paasikivi katsoi kuitenkin ajan tulleen parantaa suhteita itänaapuriin. Keinona tähän hän näki uuden hallituksen muodostamisen Urho Kekkosen johdolla. Pitkään jumissa olleet kauppaneuvottelut Moskovassa saatiin jälleen likkeelle, ja tuloksena oli ensimmäinen viisivuotinen runkosopimus, joka kattoi vuodet 1951 - 1955.

Kaikesta huolimatta Paasikiven päiväkirjamuistiinpanot kuvastavat jatkuvaa epäluuloa siitä, rajoittuivatko Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa todellakin YYA-sopimukseen perustuvaan sotilaallisen turvallisuuden varmistamiseen, vai menivätkö ne pitemmälle? Tilannetta ei parantanut kansainvälisen jännityksen kiristyminen Korean sodan puhkeamisen myötä kesällä 1950.

Huolestuttavinta presidentin mielestä olisi selkkauksen laajeneminen maailmansodaksi ja sen ulottuminen myös Eurooppaan. J o s Stalin lähtisi liikkeeelle, Paasikivi ei uskonut Länsi-Euroopan maiden kestävän - ilman ydinaseihin turvautumista - sitäkään aikaa, minkä Suomi piti puoliaan talvisodassa. Silti YYA-sopimuksen mukaiset sotilaalliset konsultaatiot olisivat tuolloin tuskin vältettävissä.

Yhdysvaltain Helsingin - lähettilään John M. Cabotin ajatukset kulkivat pitkälti samaan suuntaan hänen pelätessään Moskovan pakottavan suomalaiset sotilaallisiin neuvotteluihin. Turhautuneena lähettläs merkitsi päiväkirjaansa, ettei USA voinut tehdä asialle mitään. Kansallisen turvallisuusneuvoston (National Security Councilin) kokouksessa Washingtonissa 29.6.1950 State Departmentin ulkopoliittinen neuvonantaja George F. Kennan katsoi - kenenkään väittämättä vastaan - ettei USA:n pitänyt puuttua asiaan, jos venäläiset miehittäisivät Suomen. Kennan sanoi näin ollen suoraan sen, mitä moni muu ei rohjennut ääneen lausua, ts. kyseinen pikkuvaltio ei ollut USA:lle taistelun arvoinen. Samaa mieltä oltiin Lontoossa. Paras tapa ehkäistä hyökkäys olisi pysytellä edelleen hiljaa ja jatkaa varovaista Suomen-politiikkaa.

Jännittyneessä kansainvälisessä tilanteessa vanhaa presidenttiä harmittivat kotimaan katkerat sisäiset erimielisyydet. Lyhytnäköisiin puolueriitoihin ja palkkakiistoihin rajoittunut kansa ei kyennyt mieltämään laajoja yhteyksiä.Yhä useammin vanhan herran mieleen palasi brittiläisen lehtimiehen ja talousteoreetikon Gilbert Chestertonin mietelmä siitä, kuinka "Englannissa muutama harva mies ajattelee vapautta, samalla kun koko kansa ajattelee ja puhuu oluesta".

Aivan samalla tavoin kuin Fagerholmin vähemmistöhallituksen aikana Paasikivi pysyi myös 1950-luvulla horjumattoman lojaalina tuolloin istuneille Kekkosen viidelle hallitukselle kuten myös lyhytaikaisiksi jääneille Tuomiojan ja Törngrenin kabineteille, joita hän tuki. Aloite tuli kuitenkin useimmiten pääministerin taholta iäkkään presidentin katsoessa sisäpolitiikan kuuluvan ensi sijassa hallituksen reviiriin.

Stalinin kuoleman jälkeen kansainvälisissä suhteissa käynnistyi vähitellen liennytyskausi, joka saavutti lakipisteensä Geneven huippukokouksessa kesällä 1955. Jo sitä ennen Suomeen nähden uutta linjaa kuvastivat varapääministeri Mikojanin käynti Helsingissä marraskuussa 1954 sekä muutamaa viikkoa aikaisemmin Paasikivelle myönnetty Neuvostoliiton korkein kunniamerkki, Leninin kunniamerkki. Näin tavallaan hyviteltiin vanhaa herraa, joka vain neljä vuotta aikaisemmin oli ollut Neuvostoliiton tiedotusvälineissä jyrkkäsanaisen arvostelun kohteena.

Paasikiven epäluuloja tilanteen rauhoittumisen merkit eivät kuitenkaan riittäneet poistamaan. Kekkoselle hän korosti: "Me tulemme pitämään sopimuksemme, ja jos saamme rauhassa jatkaa, niin hyvä on. Mutta meidän tulee ottaa se huomioon, että jos venäläiset eivät pidä sopimuksia, vaan ryhtyvät meitä vastaan väkivaltatoimiin, niin meidän täytyy menetellä toisin kuin tshekit, puolalaiset ynnä muut, ja sen täytyy olla venäläisille selvä. Mutta me tulemme tunnontarkasti pitämään sopimukset ja ylläpitämään hyviä välejä Venäjän kanssa. Se on meille hyvä ja se on myös Venäjälle hyvä. Mutta jos he ovat niin kuin muhamettilaiset, että kaikkien pitää tulla islamin uskoon, niin sitä me emme hyväksy. Vaikea on se, että emme voi luottaa, että venäläiset pitävät sopimukset vaan rikkovat ne."

Jälleen kerran Kekkonen sai testamentinomaisesti kuulla, kuinka "teidän nuorempaan sukupolveen kuuluvien" täytyi avoimesti ja perinpohjaisesti harkita näitä kysymyksiä ja erityisesti Suomen puolustusasiaa unohtamatta maailmaa hallitsevaa valta- ja voimapolitiikkaa.

Valtakunnan tulevaisuudesta huolehtinut vanha presidentti joutui kuitenkin jo joulukuussa 1954 havaitsemaan Kekkosen vajaan parin kuukauden ikäisen hallituksen olevan jälleen kaatumaisillaan sisäpoliittisista syistä. Niinpä valtion päämies varoitti mitä vakavimmin ministeristön hajoittamisesta. Ei kerta kaikkiaan käynyt päinsä aina muutaman kuukauden päästä kaataa ja vaihtaa hallituksia, mikä vähitellen tekisi maan naurunalaiseksi maailmalla. Sydämensä pohjasta Paasikivi taas kerran siteerasikin Kustaa Vaasan puhetta Ruotsin säädyille Västeråsin valtiopäivillä. "Må fan i helvetet vara eder konung". Osittain presidentin vaikutuksesta hallituspula saatiinkin tällä kertaa estetyksi.

Paasikiven luottamusta idänpoliittisen linjansa onnistumiseen vahvisti oleellisesti Porkkalan palauttaminen Suomelle hänen johtamansa valtuuskunnan Moskovan-matkan yhteydessä syksyllä 1955. Hankkeen juuret johtavat Neuvostoliiton YK:ssa tekemään ja Geneven huippukokouksessa heinäkuussa 1955 toistamaan ehdotukseen suurvaltojen yhteisestä päätöksestä purkaa toisten valtioiden alueilla sijaitsevat tukikohtansa. Hrushtshovin muistelmien laajennetun venäjänkielisen version mukaan hänen tähtäimessään olivat erityisesti amerikkalaisten Turkkiin ja muille Neuvostoliiton lähialueille varustamat tukikohdat. Ongelman muodosti tällöin Lännelle vasta-argumentteja tarjoava Porkkalan vuokra-alue. Niinpä harkinnan arvoisen vaihtoehdon tarjosi sen luovuttaminen takaisin suomalaisille.

Geneven konferenssin aikana Hrushtshov vältti puhumasta Porkkalasta ulkoministeri Molotoville, joka hänen mielestään vain vaivoin kykeni kansainvälisen tilanteen terveeseen arviointiin. Sen sijaan Hrushtshov otti asian puheeksi puolustusministerin, Berliinin valloittajana kannuksensa ansainneen marsalkka Georgij Konstantinovits Zhukovin kanssa. Keskustelu muodostui seuraavanlaiseksi:
      "Kuulehan Georgij, sanopa, onko tukikohdallamme Suomessa mitään arvoa?"
      - Hän rypisti kulmakarvojaan ja katsoi minua tiukasti:
      "Suoraan sanoen ei niin minkäänlaista. Mitä tämä tukikohta pystyisi tekemään?"
      - Hän jopa huitaisi kädellään.
      "Entä, jos sitä ei olisi, syntyisikö suomalaisten taholla meihin kohdistuva uhka?"
      "Ei minkäänlaista", hän sanoi.

Saatuaan marsalkalta toivomansa lausunnon tukikohdan sotilaallisesta vanhentuneisuudesta Hrushtshov kiinnitti keskustelukumppaninsa huomiota myös Porkkalasta luopumisen taloudelliseen ja poliittiseen merkitykseen.Varustelutyöt ja joukkojen ylläpitäminen siellä aiheuttivat neuvostovaltiolle miljoonien kustannukset. Sitä paitsi vieras tukikohta tykinkantaman päässä Helsingistä ärsytti suomalaisia loukatessaan heidän kansallista itsetuntoaan.

Hrushtshoville Zhukovin suostumus oli vastuujaon kannalta tärkeä, jotta ei päästäisi sanomaan: "Stalinin aikana rakensimme tukikohdan. Sitten hän kuoli ja me hävitimme sen heikentäen asemaamme". Muistelmissaan Nikita Sergejevitsh jatkoi perustelujaan:

"Yhden sodan, v.1939, aloitimme me. Tiesin sen ja Zhukov tiesi sen. Eivät suomalaiset, kuten lehdistössä sanotaan, vaan me sen aloitimme. Katsoin, ettei paras keino suomalaisten luottamuksen voittamiseksi ollut pitää veistä heidän kurkullaan sotilastukikohdan muodossa.Tietysti Suomi on porvarillinen, kapitalistinen maa. Mutta mekin joskus olimme porvarien ja tilanomistajien maa ja tulimme silti sosialistiseksi. Me, kommunistit, uskomme, että koko maailma siirtyy meidän kannallemme ja alkaa rakentaa sosialismia".

Niinpä Hrushtsov ja Zhukov yhteisymmärryksen saavutettuaan päättivät ottaa Porkkalan asian virallisesti esiin Moskovassa Geneven konferenssin päättymisen jälkeen. Näin myös meneteltiin. Nikita Sergejevitshin vahvistunutta asemaa osoittaa, ettei Molotovkaan tuolloin rohjennut asettua vastarintaan, vaikka hän vielä eläkeläisenä 1970-luvulla moittikin ystävälleen Tshujeville Hrushtshovia Porkkalan luovuttamisesta. "Me" (ts. Stalin ja hän) "tuskin olisimme sitä antaneet".

Porkkalan palautuksen jälkeen Neuvostoliitto ei suostunut jatkomyönnytyksiin Karjalan kysymyksessä, jota se piti ennakkotapauksena muihin toisen maailmansodan yhteydessä tapahtuneisiin aluejärjestelyihin nähden. Mitä taas tuli Neuvostoliiton itäeurooppalaisiin satelliittivaltioihin, niin Paasikiven mielestä oli turha kuvitella - Yhdysvaltain propagandasta huolimatta - Kremlin koskaan suostuvan niiden vapauttamiseen ilman sotaa ja siihen taas länsivallat eivät olleet halukkaita. Niinpä esimerkiksi Saksan yhdistyminen merkitsi Neuvostoliiton sotilaallista voimaa korostavan Paasikiven mielestä pelkkää tuulentupaa.

Ottamatta huomioon bolshevistisen supervallan sisäisen heikentymisen tai suorastaan hajoamisen mahdollisuutta Paasikivi päinvastoin katsoi ajan tekevän työtään Moskovan hyväksi, koska satelliittimaissa varttuisi vähitellen uusi, kommunismiin kasvatettu, muusta maailmasta tietämätön sukupolvi. - Kuten tulevaisuus osoitti,tässä suhteessa vanha herra selvästikin aliarvioi modernin tiedonvälityksen mahdollisuuksia.

Presidenttikauden päätyttyä maaliskuussa 1956 Paasikivi toimi elämänsä loppuun saakka seuraajansa Urho Kekkosen epävirallisena neuvonantajana. Viimeistä suurta ongelmaa merkitsi Unkarin kansannousu jälkiseurauksineen saman vuoden syksyllä. Tavatessaan kotonaan Ruotsin suurlähettilään Gösta Engzellin Paasikivi tuomitsi jyrkästi suurvalta- aggression niin hyvin Unkarissa kuin hieman aikaisemmin Suezillakin. Kuitenkin hän oli vakavasti huolestunut Neuvostoliittoon kohdistuvista demonstraatioista eri puolilla maailmaa. Vaikka entinen presidentti sanoi hyvin ymmärtävänsä yleisen mielipiteen taholla vellovat tunteet, kyse oli valtaapitävien kohdalla vaarallisesta pelistä. Pravdassa hän oli havainnut viittauksia siihen, että Neuvostoliitto saattoi erota YK:sta, mikä merkitsisi järjestön hajoamista.

Hankalaa kohtaa Helsingin hallitukselle merkitsi se, että Unkari oli yksipuolisesti sanonut irti YYA-sopimuksensa, minkä vuoksi tuli varoa antamasta Neuvostoliitolle kuvaa, jonka mukaan Suomikin pitäisi tällaista menettelyä mahdollisena. Kekkosen vieraillessa edeltäjänsä luona Salus-sairaalassa noin viikkoa ennen tämän kuolemaa joulukuussa 1956 entinen presidentti varoitti seuraajaansa "riehumisesta" Unkarin asiassa tavalla, joka ei kuitenkaan hyödyttäisi heimoveljiä. "Meidän on hoidettava politiikkaamme niin, että Venäjän sisäinen heikentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita. Meidän ei pidä yhtyä solvaamaan Venäjää nyt, se ei meitä hyödytä, mutta vahingoittaa".

Oliko tämä sitten opportunismia? Muistettakoon Paasikiven ehtineen elämänsä varrella kannattaa yhteistyötä aluksi keisarillisen Venäjän ja sittemmin Väliaikaisen hallituksen, Saksan keisarikunnan, Pohjoismaiden, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kanssa, mikä näennäisesti on tulkittavissa vailla idealismia toteutetuksi laskelmoinniksi ja konjunktuuripolitiikaksi. Kuten jo aikaisemminkin olen maininnut, olen kuitenkin valmis yhtymään Jan-Magnus Janssonin toteamukseen siitä, että tarkoituksena kaikissa näissä vaiheissa oli Suomen pelastaminen."Viidakon lakia" noudattaneen voimapolitiikan sanelemassa maailmassa Paasikiven linjassa voi siksi sanoa olleen pienelle maalle aivan riittävästi idealismia.