Valtiosihteeri Pertti Torstilan avajaissanat Paasikivi-Seuran 50-vuotisjuhlaseminaarissa Helsingin Säätytalolla

3.9.2008

Arvoisat juhlavieraat,

Myöhäissyksyllä 1958 neljäkymmentäneljä suomalaista ulkopolitiikan tuntijaa ja harrastajaa kokoontui Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitaloon. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi eduskunnan puhemies V.J. Sukselainen. Dramatiikkaa illan kokoukselle antoi tieto Berliinin kriisin kärjistymisestä. NKP:n pääsihteeri N.S. Hrushtshev oli samana päivänä jyrissyt Moskovassa länsivalloille, että länsi-Berliinin asema oli järjestettävä Neuvostoliiton asettamassa määräajassa. Samana päivänä oli myös Berliinin kriisin suomalaisella näyttämöllä otettu ratkaiseva askel, kun maalaisliiton eduskuntaryhmä oli myöntänyt puolueen ministereille oikeuden erota K.-A. Fagerholmin nk. yöpakkashallituksesta.

Aika oli ankara ja kylmä sota huokui kylmintään. Myllynkivien välissä Suomi halusi välttää tulevansa jauhetuksi. Maamme poliittinen johto uskoi, että johdonmukainen pysyttäytyminen sille kuulumattomien riitojen ulkopuolella, puolueettomuuspolitiikka, olisi meille mahdollista ja että se olisi edullisin vaihtoehto ei ainoastaan Suomelle, vaan myös Euroopalle, idälle ja lännelle.

Vain runsaat kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun suomalaiset olivat saaneet muistutuksen Augustin Ehrensvärdin kuuluisista sanoista Suomenlinnan Kuninkaanportissa: "Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun." Ehrensvärd oli hyvin mielissä. Sodan aikana ulkopuolinen apu oli jäänyt vähäiseksi. Kiitollisuuden velkaa ei ollut.

Suomalainen poliittinen viisaus ei juontunut katkeruudesta. Viisivuotisen olemassaolon taistelun aikana suomalaiset olivat nähneet ja joutuneet myöntämään, että valtiot ajavat omia etujaan hyvin itsekkäästi. Me olimme ratkaisuillamme selvinneet koskenlaskusta, jonka rajuutta ei omin toimin voinut hillitä. Koskea ei laskettu ajopuuna. Suomen koskiveneellä oli ollut perämies, joka tunsi kivet ja karit. Selvisimme maailmansodasta miehittämättömänä geopoliittiset rajoitukset kaikkine mahdollisuuksineen tajuten ja tunnustaen.

Syksyllä 1958 saavutus näytti olevan uhattuna. SKS:n talolle kokoontuneita yhdisti huoli vaarasta, joka oli langennut Suomen ulkopolitiikan hoitamisen ylle. Monet paikalle tulleista olivat jo parin vuoden ajan tavanneet kokoontua keskustelupiirinä analysoimaan huolestuttavaa kehitystä. Mutta nyt keskustelu ei enää tuntunut riittävän.

Paikalle saapuneet kokivat, että Paasikiven-linja ja Kekkosen ulkopolitiikka olivat vaarassa. Kokoonnuttiin istuvan presidentin Urho Kekkosen tueksi, jotta hän voisi jatkaa edeltäjänsä aloittamaa työtä. Tukea Kekkonen tuntui todella tarvitsevan päätellen hänen päiväkirjamerkinnästään: "En ole nukkunut yhtään rauhallista yötä pariin kuukauteen, niin minua on tämä asia painanut." Yöpakkaset olivat kärjistymässä vaiheeseen, jossa presidentti ulkopoliittisine linjoineen tunsi joutuneensa kohtuuttoman kritiikin kohteeksi.

Kokouspäivä 27.11. 1958 oli ajoitettu edesmenneen Paasikiven 88. syntymäpäiväksi. Paasikiven nimeen kytkeytyi vahvaa symboliikkaa. Paasikivi nähtiin pitkän suomalaisuuslinjan ajajana. Tämä linja oli alkanut Ruotsin vallan lopulla, noussut välttämättömyydeksi autonomisen Suomen synnyttyä 1800-luvun alussa, menestynyt yhteiselossa keisarillisen Venäjän kanssa, kärsinyt kolhuja, mutta kestänyt sortovuodet ja noussut lopulta Paasikiven persoonan kautta menetyksekkääksi ulkopolitiikan välineeksi sodan jälkeen.

Syksyllä 1958 tuon linjan perusidea tuntui puhuttelevan monia. Suomi saattoi säilyttää minuutensa ja jäädä eloon kansakuntana ottamalla huomioon itäisen suurvallan Venäjän perusintressin - turvallisuuden tarpeen - ja saamalla Venäjän tunnustamaan Suomen perusintressin - säilymisen itsenäisenä pohjoismaisena ja länsieurooppalaisena kansakuntana.

Kokoukseen osallistuvat päättivät perustaa Paasikiven nimeä kantavan seuran. Seuran kerrottiin pyrkivän kunnioittamaan Paasikiven elämäntyötä valistaen, kehittämällä "tervettä, isänmaallista, tosiasioihin nojautuvaa ajattelutapaa" sekä edistämällä Suomen puolueettomuusaseman ja sen edellytysten tunnetuksi tekemistä maan rajojen ulkopuolella. Ensimmäisessä julkilausumassaan seura teki selväksi, mitä mainittu "tosiasioihin nojautuva ajattelutapa" sen mielestä piti sisällään. Siihen kuului Suomen maantieteellisen aseman ja historiallisten kokemusten varaan rakentuva realiteettien taju ja tämän kohottaminen ulkopolitiikan ohjenuoraksi. Siihen kuului myös sen seikan oivaltaminen, että menestyksellisten länsisuhteiden ja kansainväliseen yhteistoimintaan osallistumisen ehdoton edellytys oli Paasikiven omaksuman idänpolitiikan jatkaminen. Vain siten Suomi kykenisi jatkossa pysyttäytymään kansainvälisten kiistojen ulkopuolella.

Painotukset osoittivat seuran perustamisen kytkeytyvän syntyajankohtaansa ja sen tarpeisiin. Merkille pantavaa tältä kannalta oli myös julkilausuman korostus, ettei Paasikiven perintö säily, ellei sen puolesta tehdä jatkuvasti työtä.

Kokoukseen ja sen myötä seuran toimintaan osallistuminen viisi vuosikymmentä sitten ei ollut opportunismia. Se oli tuona aikana monelle radikaali ja vaikeakin valinta, joka merkitsi riskinottoa ja ilmensi toisinajattelijan rohkeutta. Monet mukaan tulleet tiesivät ratkaisunsa kohtaavan kovaakin arvostelua, vieraannuttavan ystäviä ja merkitsevän leimatuksi tulemista. Tänä päivänä Paasikivi-Seurassa ovat edustettuina maamme kaikki vastuunalaiset piirit yhteiskuntaelämän eri aloilta. Viisi vuosikymmentä takaperin tilanne ei ollut sama. Asetelma on syytä palauttaa mieliin seuran juhlapäivänä, aikana, jolloin olosuhteet ja toimintapuitteet ovat toiset.

Hyvät kuulijat,

Ulkoasiainministeriön ja Paasikivi-Seuran välillä on aina ollut läheinen yhteys. Professori Osmo Apunen kuvaa seuran historiateoksessa "Linjamiehet" Paasikivi-Seuraa "Suomen virallisen ulkopolitiikan puoliviralliseksi tukijärjestöksi". Ulkoasiainhallinnon 90-vuotisjuhlavuonna on aihetta todeta, että seuran perustajien aivan ydinjoukkoon kuului ulkoasiainhallinnossa sittemmin pitkän elämäntyön tehneitä henkilöitä. Jaakko Iloniemi ja Antti Lassila ovat molemmat täällä tänään. Myöhemmissäkin vaiheissa ulkoministeriön virkamiehet ovat esiintyneet näkyvästi seuran toiminnoissa ja nousseet seuran hierarkiassa puheenjohtajistoon ja valtuuskuntaan asti. Vuosien 1986-1994 puheenjohtaja Jaakko Iloniemi ansaitsee tässä uuden maininnan ja listoilta löytyvät myös um-läisnimet Keijo Korhonen, Jaakko Blomberg, Jaakko Kalela ja Erja Tikka.

Ulkoministeriö on antanut seuralle paljon, mutta ulkoministeriö on myös itse saanut seuralta paljon. Lukuisat poliittisen elämämme näkyvät persoonat menneiden vuosikymmenten ajalta ovat johtaneet ja elävöittäneet Paasikivi-Seuran työtä ja tätä kautta olleet muokkaamassa suomalaista ulkopoliittista ajattelua. Professori Jan-Magnus Janssonia voidaan syystä pitää nyt puolen vuosisadan ikää juhlivan seuran henkisenä isänä ja suurena vaikuttajana.

Ulkoasiainministeriö on toiminnoissaan usein turvautunut Paasikivi-Seuraan. Seura on luonut arvovaltaiset puitteet tasavaltamme päämiesten merkittävien ulkopoliittisten aloitteiden julkistamiselle. Seura on tarjonnut ulkomaisille arvovieraille valtionpäämiehiä myöten tilaisuuden esiintyä korkean tason suomalaisella asiantuntijafoorumilla. Seura on ollut oiva paikka pitää tasapainoisesti esillä maailmanlaajuisia politiikan kysymyksiä. Myös ulkopolitiikan tutkimuksen alueella Paasikivi-Seura käynnisti ja on ylläpitänyt mittavaa toimintaa. Tietoa on ulkoministeriön kanssa jaettu puolin ja toisin. Seuran suuri ansio on siinä, että se toimi ja toimii yhä Suomen ulkopolitiikan perusteiden kirkastamiseksi omassa maassa ja tekee samalla työtä Suomen valintojen tunnetuksi tekemiseksi ulkomailla.

Paasikivi-Seura on ollut ulkoministeriölle inspiraation ja luovan ulkopoliittisen ajattelun tyyssija, josta on haettu ideoita ja voimaa oman ulkopolitiikan ja kansainvälisen politiikan moninaisiin ongelmiin. Seuran paikallisyhdistykset eri puolilla Suomea ovat tulleet tutuiksi kymmenille jollei sadoille ulkoministeriön virkamiehille, jotka ulkopolitiikan faktoja suomalaisille selvittäessään ovat keränneet itselleen esiintymiskokemusta ja tärkeää paikallistuntumaa laajan maamme kaikkiin kolkkiin.

Hyvät kuulijat,

Paasikivi-Seura syntyi 50 vuotta sitten akuuttia tarvetta varten, mutta löysi luontevan paikkansa pysyvänä valtakunnallisena ja vaikutusvaltaisena ulkopolitiikan keskustelufoorumina. Se on sitä myös tänään. Samalla kun tuon ulkoministeriön onnittelun Paasikivi-Seuralle haluan kiittää erinomaisesta yhteistyöstä menneinä vuosikymmeninä. Toivon, että seura tulevina aikoina jaksaa jatkaa samalla saralla tasapainoisesti, juuriaan kunnioittaen ja nimihenkilönsä mukaisesti realiteetit tunnustaen. Tämä kaikki "edistää sen suomalaisen kansallisen politiikan harjoittamista, joka myös vastaisuudessa lujittaa maamme itsenäisyyttä ja turvaa sen rauhan", kuten Urho Kekkonen totesi vastatessaan 1.12.1958 seuran valtuuskunnan lähettämään tervehdykseen.

+++